Floppiarvoitus, osa 1

Vaikka tuossa sinkkulistaamme hehkutinkin, toki sen informaatioarvossa on rajansa verrattuna vaikkapa brittien vastaavaan. Siellä on helpompi tutkailla artistin single- ja albumisijoituksia ja löytää lainalaisuuksia. Mutta isommillakin markkinoilla törmää ajoittain mystiseen korrelaation puutteeseen, josta esimerkkinä kotimainen Darude: singlet ylsivät sijoille 3, 5 ja 13, mutta Before the Storm -albumia ei näkynyt Britannian tilastoissa lainkaan.

Paremmin mieleeni on jäänyt pari vanhempaa keissiä, jotka edustivat tyylillisesti potentiaalisempaa albumimusiikkia eivätkä kuulosta hassummilta vuosikymmenien jälkeenkään. Esimerkki yksi vuodelta 1978: The Motors.

Airport-single nousi alkukesällä brittilistan neljänneksi ja herätti huomiota ulkomaillakin – Suomessa tilastoihin päätyi myös Tinnin käännösversio Lentoon. Tuottajaksi oli pestattu nykyäänkin kovana nimenä pidetty Mutt Lange, mutta samaan aikaan julkaistu albumi Approved by the Motors jäi sijalle 60 – alemmas kuin bändin edellisvuotinen esikoislevy, joka ei kummoisia hittejä sisältänyt.

Ei kun uusi pökkö pesään: radioystävällinen single Forget About You nousi sijalle 13 ja laajensi sopivasti bändikuvaa: mollissa soivan Airportin (video) lauloi kosketinsoittaja Andy McMaster, duurivoittoisen Forget About Youn (video) kitaristi Nick Garvey. Tokihan älppärikin nyt nousisi uuteen lentoon elokuun hiljaisena julkaisusesonkina? Ei, sitä odotettiin turhaan palaavaksi listalle.

En muista tarkkoja yksityiskohtia, mutta NME kertoi Virgin-yhtiön teettäneen jonkinlaisen kuluttajakyselyn levyn kelpaamattomuudesta – ja saaneen vastauksen. Ihmisten mielestä lp:n kansi oli luotaantyöntävän ruma. Mitä siinä sitten oli? No, katsokaa alta – vain neljän muusikon naamat. Nykyaikaa syytetään pinnallisuudesta ja kauneusfasismista, mutta onko tilanne oikeasti muuttunut 30 vuodessa?

Teesituokio

Tiedättekös, että Suomella on nyt parempi singlelista kuin koskaan? Enkä viittaa nyt musiikilliseen laatuun tai monipuolisuuteen, vaikka niissäkään ei ole valittamista. (Tosin nykymaailmassa Top 20:een voisi mahtua enemmänkin keski-ikäisten edustajia kuin 42-vuotias Waldo Reijonen.)

Viittaan listan kokonaisvolyymiin eli siihen, että sinkkujen/latausten Top 20 -myyntikynnys on nyt yhtä korkealla kuin Top 40 -albumien. Ja siihen, että fyysisillä levyilläkin on edelleen hyvä mahdollisuus pärjätä ja tuota mahdollisuutta hyödynnetään. Jos singletilasto olisi Top 40, kaikki Top 30 -latauslistan biisit eivät tällä viikolla mahtuisi siihen.

Mistä kierrymme taas vanhoihin teeseihini. Singlelista pitemmäksi ja näkyvämmäksi! Älkää uskoko, että pelkkä latauslista on sitä tärkeämpi, vaikka bisnes joittenkin kytköstensä takia haluaakin tällaista viestiä välittää!

Aktiivisia synttärisankareita

Puoli vuotta sitten julkaistun Sotakoiran vaisuhko kysyntä olisi voinut enteillä Kotiteollisuus-backlashiä, mutta mitä vielä: Ukonhauta keräsi vuoden tähän asti muhkeimmat viikkomyynnit. Sitä ostettiin yli nelinkertaisesti Samuli Putroon ja yli seitsenkertaisesti kolmoseksi nousevaan Lady Gagaan nähden. Vaikka Gagan albumi on vihdoin ohittanut myyntinopeudessa Poker Face -hitin, jälkimmäinen jatkaa kahdeksatta viikkoa singlelistan kärjessä.

Kaksi listaykköstä puolen vuoden välein on liian kova nokitettava Kauko Röyhkälle, mutta yritystä piisaa: sijat 2, 22 ja 7 runsaassa vuodessa. Ensimmäisessä kumppanina oli Riku Mattila, seuraavassa Mikkelin kaupungin jousiorkesteri ja tämän viikon debyytissa Rättö ja Lehtisalo. Hiekkarantaa on Röyhkän uran kuudes Top 10 -levy. Perässä kymmenentenä näyttäytyy Morrissey, joka Kakea seuraten täyttää kohta 50.

Tuore viisikymppinen oli myös Anneli Saaristo käydessään edellisen kerran Top 40:ssä. Äskettäin mittariin tuli kymmenen lisää, ja Uskalla rakastaa debytoi nyt sijalla 34. Yläpuolelle mahtuu kolme kiinnostavaa kotimaista ensikertalaista, JP Leppäluodon uusi yhtye Harmaja 14:ntenä, Janne Kärkkäisen uusi yhtye Phoenix Effect 22:ntena ja turkulainen metallikuusikko Callisto sijalla 23. Sinkku- ja radiotilastoissa jyräävä Alesha Dixon saattaa kohota vielä kovastikin aloitussijaltaan 37.

Kakkoslaatua

Ihan tarpeeksi sitä happoa ei radioissamme ole: vaikka Che Guevara ja Puhu äänellä jonka kuulen ovat soineet ahkerasti, Happoradio ei ole yltänyt Music Control -radiolistan kärkeen. Ensinmainittu kärkkyi kakkossijalla kuusi viikkoa, ja jälkimmäisen putki venyi tänään julkistetun tilaston myötä neljään viikkoon. Samanlaista väistelyä on havaittu singlelistalla, jonka Top 10:ssä mainitut musiikkiesitykset ovat viettäneet yhteensä 21 viikkoa – ilman ykkössijaa.

Radiolistalla eroa ykkösenä jatkavaan Pinkin Soberiin on enää alle puoli pistettä, joten eiköhän se sieltä vielä. Kovin vauhdikkaita ohikiilaajia ei ole näköpiirissä – mitä nyt Chris Cornellin Part of Me on noussut kolmessa viikossa 11:nneksi. Top 30:ssä on vain viisi suomenkielistä biisiä, joista mainittavimmin etenee Ilkka Alangon Sattuu (27–22).

Lisää putroja peliin

TV2:n karsitussa Musiikki-tv:ssä ei ole täysin unohdettu albumilistaa, vaan sen kärki käydään läpi uutuuslevyn pukanneen muusikon kanssa. Sunnuntai-iltaiset tuokiot lienee kuvattu keskiviikkoisin ennen Top 40:n varsinaista julkistamista – ainakin eilisessä show’ssa Samuli Putrolle tieto ykkössijasta näytti tulevan aitona yllätyksenä.

Kotva kannattaa katsoa tämän viikon aikana Ylen Areenasta, sillä jos ja kun ohjelman toimitus toivoo lypsävänsä muusikoista kiinnostavia reaktioita, Putro on potilas parhaasta päästä. Satuin muinoin näkemään senkin, kun miehelle paljastui Laiska, tyhmä ja saamaton -albumin jääminen kakkossijalle Aki Sirkesalon postuumilevyn taakse. Kommentti oli rehdin ja reippaan tuntuinen: ”Se on ihan oikein.”

Kierrätä, pyöritä

Flo Rida rikkoi USA:n digimyyntiennätyksen, kun hänen Right Round -sinkkuaan ladattiin viikossa 636000 kpl. Biisihän perustuu paljolti Dead or Aliven hittiin You Spin Me Round (1985), joka nousi Hot 100:ssa vain sijalle 11, vaikka on kiistatta yksi maailmanhistorian viidestä parhaasta popkappaleesta. (En tiedä, mitä ne muut neljä ovat, mutta tuo on yksi!)

Flo Ridaa, USA:n albumilistaa jo kahdeksan viikkoa hallinnutta Taylor Swiftiä, Euroopassakin jylläävää Lady Gagaa ja 16 maan albumiykköseksi noussutta Bruce Springsteeniä yhdistää yksi asia: he ovat kaikki tehneet lauluntekijöinä sopimuksen kustannusyhtiö Sony/ATV:n kanssa. Levy-yhtiöiden ahdingosta uutisoidaan paljon, mutta kuinka musiikkikustantamot jaksavat? Hits Daily Doublen eilisen artikkelin mukaan ainakin Sony/ATV:llä menee hyvin.

Levy-yhtiöthän myyvät vain heidän sopimustensa alla tehtyjä levytyksiä raskain markkinointikuluin, mutta kustantamot hyödyntävät biisioikeuksiaan laajemmin – ne kuittaavat osuutensa radio- ja tv-soitoista, konserteista, soittoäänistä, peleistä, mistä tahansa julkisesta esittämisestä. Toimitusjohtaja Martin Bandier (kuvassa Flo Ridan kanssa) sanoo:”Music publishing business is a better place to be right now, but we try not to tell too many people because everyone wants to be in it.”

Mikä tuo osuus sitten on? Bandier paljastaa, että jokaisesta maksullisesta biisilatauksesta kustannusyhtiö saa 9,25 centiä myyntihinnasta riippumatta. Ei ehkä kuulosta huikealta, mutta lasketaan: Flo Ridan 636000 latauksen provisioksi tulee 58000 dollaria. Yhdestä biisistä yhdessä maassa yhden viikon aikana, ihan jees. (Tosin Dead or Aliven kustantaja vie siitä osansa.)

Sony/ATV on tehnyt viime vuosina satojen miljoonien investointeja ostamalla muun muassa valtavan Rose/Acuff-countrykatalogin, Elvis Presleyn hovisäveltäjien Leiber & Stollerin tuotannon ja useiden hittiartistien biisejä hallinnoineen Famous Musicin. Firman arvo tuntuu kuitenkin olevan salaisuus, jota ainakaan mainstream-media ei suostu kertomaan – sen kun on kaikin voimin pidettävä yllä vaikutelmaa, että Sony/ATV:n puoliksi omistava Michael Jackson on vararikon partaalla.

Kolmannen korvapuusti

Tätä viikkoa voisi pitää suorastaan historiallisena Zen Cafén sooloileville jäsenille, jos luulisi, että rumpali Pete Parkkonen debytoi singletilaston viidentenä. Girl in a Uniformin esittää kuitenkin Idolsissa kolmanneksi sijoittunut täyskaima. Se on ensimmäinen listalle ehättänyt neljännen kauden kilpailijan biisi, jota ei esitetty itse kilpailussa. Taitaapa Pete nuorempi olla myös ainoa listoillamme tavattu 1990-luvulla syntynyt miessooloartisti.

Ensimmäiseltä ja toiselta kaudelta ekana tositoimiin ehti niin ikään pronssimitalisti – Antti Tuisku viikolla 16/04 (En halua tietää) ja Pete Seppälä viikolla 10/06 (Energiaa). Seppälän urahan flopahti saman tien, eikä singlelista ollut noihin aikoihin kummoinenkaan menestyksen mittari. Useimpia Idols-viisuja ei julkaistu myyntisinglenä lainkaan.

Esimerkiksi Katri Ylander, Ari Koivunen ja Anna Abreu alkoivat näyttäytyä singlelistalla vasta, kun latausmyynnit tulivat osaksi sitä syksyllä 2007. Kakkoskauden voittajaa Ilkka Jääskeläistä ei sen historiasta löydy lainkaan, vaikka hän ylsi albumilistan kakkos- ja radiolistan kolmossijalle.

Myönteisyys on pop

Samuli Putro on ahtaasti katsoen ensimmäinen artisti, joka on 2000-luvulla nousut Suomen albumilistan ykköseksi sekä soolona että yhtyeen jäsenenä. Tämä ahdas katsanto edellyttää sitä, että Herra Ylppö & Ihmiset mielletään yhtyeeksi, Ismo Alangon Säätiö ja Teholla yhtyeiksi (tai sooloiksi) ja Idols-kimppalevyt joksikin muuksi kuin yhtyeiksi. Putron bändi Zen Café on viihtynyt kärjessä neljällä albumilla yhteensä kymmenen viikkoa.

Aika kauan on siitäkin, kun amerikkalainen nainen nähtiin viimeksi Top 4:ssä – Madonnan Hard Candy tipahti ykkösestä kuutoseksi viikolla 20/08. Tällä viikolla latauskuningatar Lady Gagan The Fame kiipesi kympistä neljänneksi. Hard Candyäkin olisi voinut odotella listapalaajaksi keikkakohun takia, mutta ihan näin ei päässyt käymään.

Elämä on juhla ja ilmassa jo kevättä, joten toki tilastoissa on tilaa yhdelle Puutarhatrilogialle. Regina kohensi edellisen albuminsa 13. sijasta kuutoseksi. Oikeesti hei, jos kärkikymmenikön muut nimet ovat niin elämänmyönteisiä (mainittujen lisäksi Working on a Dream, Kaunis minä, Reaches Out for You, Gold, Mamma mia, Funhouse), niin mitä siellä enää tekee Death Magnetic?

Lily Allen laittoi kauhallisen jauhoja suuhuni debytoiden peräti sijalla 14. Tarkemmin ajatellen Nyt-liitteen kanteen pääsyllä on aiemminkin ollut samansuuntaisia vaikutuksia. Allenin kohtalotoveri Samae Koskinen tippui toisella listaviikolla 11–39.

Elämämme imisi ilman häntä

Jossain vaiheessa annoin ymmärtää kirjoittavani merkinnän ruotsalaisen hittimaakarin Max Martinin listasaavutuksista. Mieshän on taas vahvasti tapetilla Pinkille ja Katy Perrylle rustaamine biiseineen, ja löytyypä hänen nimensä myös Apocalyptican ikihitin I Don’t Caren krediiteistä. Jos nyt sitten jotain.

Lyhyesti: 1990-luvun alussa listarehua ruotsalaisille artisteille Denniz Popin kisällinä, sitten isommalla Cheiron-tiimillä Amerikan-poppareille kuten Backstreet Boys, Britney Spears ja Nsync ja vakiintuneemmillekin nimille kuten Bon Jovi ja Celine Dion. Sitten tiimiläiset lähtivät vuosituhannen alussa eri suuntiin ja Martin... veti vähän lonkkaa? Näin minä ainakin oletin, mutta netin tietokannat kertovat, että herralta pukkasi Maratone-firman kautta tavaraa koko ajan – se ei vain menestynyt vanhaan malliin.

Vuoden 2002 mainittavin sävellys oli Bon Jovin vaisusti vastaanotetun Bounce-albumin ensisingle Everyday, ja seuraava myötätuuli puhalsi vasta 2005 Kelly Clarksonin takapiruna. Suomessa tähän asti selvästi menestynein Clarkson-laulu Because of You ei tosin ollut Martinin kirjoittama. Hiljattain ennätysloikalla Hot 100:n kärkeen syyhkinyt My Life Would Suck Without You sen sijaan on, osittain.

Ystävä elvyttää

Kings of Leonin Only by the Nightista tuli Suomen albumilistan eliittiä vasta alelevynä ja Sex on Firesta sinkkumenestys vasta Pete Parkkosen Idols-tulkinnan jälkeen, mutta Britanniassa bändi on kulkenut jo syyskuusta asti aika vakuuttavaa reittiä. Okei, vain kolme viikkoa albumilistan ykkösenä, mutta katsokaa numerosarjaa ja huomioikaa, että välissä oli joulumyynti sun muu. 1-1-2-3-3-4-6-4-6-7-5-4-3-3-2-1-2-2-3-2-2!

Tällä viikolla Leonin ohi albumikärkeen meni Lily Allen, joka on Suomessa ollut aika tyypillinen mediaeläin: ei minkäänlaista näyttöä täkäläisestä suosiosta, mutta brittilehdistöön ehdollistuneet toimittajat vääntävät hänestä kuitenkin jatkuvaa palstantäytettä. Jopa Nyt-liitteen kannen. The Fear -single ansaitsisi konkreettistakin kiinnostusta ja on sitä hiukan latausmyynnissä saanutkin, mutta It’s Not Me, It’s You -albumin Top 40 -sija olisi yhä suurempi yllätys kuin sijattomuus.

Toistaiseksi tänne ei ole rantautunut seuraavakaan brittilistailmiö: ystävänpäivän ansiosta kaksi Love Songs -nimistä kokoelmaa, esittäjinään UB40 ja Luther Vandross, loikkasivat 19–3 ja 27–4. Kumpikaan ei ole ollut noin korkealla albumitilastossa noin 15 vuoteen.

Platinaa horisontissa?

U2:n single Get on Your Boots liekehtii videollaan paljon enemmän kuin tilastoissa. Se käväisi latauslistan 15:ntenä pudoten saman tien pois, eikä Music Control -radiolista ole vielä näyttänyt sille sen ihmeellisempää numeroa kuin 50. No, vaisu biisihän se on, mutta sillä tuskin on vaikutusta tulevan albumin menekkiin. Vanhat rockjäärät ovat näinä päivinä kova sana levymarkkinoilla, niin varmaan irlantilaisetkin.

Jos virallinen maahantuoja saisi No Line on the Horizonia kaupaksi vaikkapa 21000 kpl, tilanne olisi aika irvokas. Siitä tulisi U2:n uran ensimmäinen suomalainen platinalevy, vaikka peräti seitsemän aiempaa albumia on myynyt enemmän – parhaat lähemmäs 35000. Niiden ilmestymisen aikoihin arvometallirajat vain olivat korkeammat. 1980-luvullahan kultarajakin oli ylempänä (25000), joten on mahdollista, että esimerkiksi The Unforgettable Fire (1984) olisi myös myydympi, vaikka ei kultalevytilastoissa näykään.

Reach out, Tuomo there

Vaikka Tuomon uusi musiikki on nuljahtanut ulos vanhan kannattajansa Yle X:n parametreistä – mikään Reaches Out for Youn raita ei ole soinut kanavalla kolmea kertaa enempää – niin kauppa käy komeasti: My Thingin kahdeksannesta sijasta petrattiin kakkoseksi. Kyseessä on muuten eka suomalaisen miesartistin englanninkielinen Top 10 -albumi sitten Ari Koivusen yli puoli vuotta vanhan kakkoslevyn. Ehtiiköhän kukaan muu messiin ennen Koopia?

Ykköseksi pääsystä Tuomo tuskin edes haaveili, mutta Bruce Springsteenin kärjessäpysyminen on mainittava saavutus siihen nähden, että viime viikon uutuuksista kaikki kuusi muuta putosivat saman tien ulos. Tämänviikkoisista sama kohtalo odottaa ensikertalaisia Cannibal Corpse (25) ja Deathstars (32), mutta messevä medianäkyvyys hidastanee Samae Koskisen (11) ja Waldo’s Peoplen (13) alamäkeä.

Huomenna julkaistava latauslista tarjoaa todisteen siitä, että muutkin tv-ohjelmat kuin Idols voivat stimuloida porukan ostamaan vanhoja hittejä. Mukana on näet Heartin Alone, jota Timo Kotipellon johtama kuoro versioi Nelosen Kuorosota-ohjelmassa – vieläpä viimeisenä listankeruupäivänä. Alone oli singlelistamme sijalla 11 loppukesällä 1987, ja emoalbumi Bad Animals kiipesi peräti kakkoseksi.

Tuttu Jätkäsaaresta

6. elokuuta on suuri päivä monelle Madonna-fanille, mutta perinteisesti se ja viereisensä ovat olleet hyvin pieniä päiviä ääniteteollisuudelle. Uutuuslevyjen puutteessa myyntilistat tuppaavat jämähtämään niin apaattisiksi, että ainoina pientä kutinaa niille aiheuttavat kesän konserttivieraat.

Aivan, yksi ynnä yksi. Madonnalla on melkoinen tilaisuus pistää paitsi etelä-Helsingin liikenne myös albumilista sekaisin. Kuinka käynee? Toisaalta daamin back-katalogi on aina ollut melko heikkovetoista vaikkapa Metallicaan verrattuna – ainoa jonkinlainen kestomyyjä on ollut The Immaculate Collection (1990). Luultavasti juuri se tekee Top 40 -paluun Hard Candyn seuraksi. Entäpä muut, veikkauksia?

Telkku-Grammy paras Grammy

Lobbaamisella on tuskin ikinä saatu tässä maailmassa mitään hyvää aikaan, ja naurettavimmillaan sen tulokset näyttäytyvät vuosittain Grammy-gaalassa. Viime yönäkin kuolinkamppailuunsa valmistautuva äänitebisnes jakoi palkintoja 110 (sadassakymmenessä) kategoriassa. Mutta arvatkaapa, moniko noista enää pääsi ojennettavaksi suorassa tv-lähetyksessä? 25? 20?

Kymmenen.

Voittajiin on sinänsä turha puuttua, mutta mainostanpa Billboardin nokkelaa tulospalvelua, jossa tärkeimpien sarjojen ehdokkaat ja ykköset on lueteltu listasijoituksineen. Vaikka kaupallinen menestys on olennainen äänestyskriteeri, se usein tuntuu vaikuttavan enemmän ehdokkaita kuin varsinaista voittajaa määriteltäessä. Pääosaan halutaan tuhkimotarina, jolle Grammy-sade ei ole piste, vaan mahdollisimman ratkaiseva juonenkäänne.

Esimerkkinä vaikkapa brittineito Adele, jolle sysättiin parhaan uuden artistin Grammy, vaikka hän oli nominaateista ainoa, jonka albumi ei ole (toistaiseksi) yltänyt USA:n listalla kärkikymmenikköön. Hänen Chasing Pavements -biisinsä voitti sarjan Best Female Pop Vocal Performance, vaikka sen Hot 100 -sijoitukseksi jäi numero 82 ja vastassa oli kolme listaykköstä. Jokohan Adelelle on kerrottu, millaiseksi urantappajaksi tulokas-Grammy on niin kovin usein osoittautunut?

13 vuotta ennätykseen

Se media, joka kauhisteli kuinka viisikymppinen Madonna voisi vielä kymmenen vuoden päästä olla relevantti muusikko, on ollut kumman hiljaa eräästä asiasta. Siitä, että tämän viikon albumiykkönen Bruce Springsteen on rahtusta vaille 60-vuotias. Nämähän ovat aina asettelukysymyksiä: toki Madonna näyttää kummallisemmalta Rihannaan rinnastettuna kuin Springsteen vaikkapa Johnny Cashiin rinnastettuna.

Joka tapauksessa asiaa piti tutkia, ja Springsteen on kuin onkin vanhimpana albumilistamme ykköseksi uudella musiikilla noussut ulkomainen sooloartisti. Edellinen oli 55-vuotias Tom Jones. Mutta bändijäsenistä esimerkiksi AC/DC:n laulaja Brian Johnson on pari vuotta vanhempi, ja kotimaisista veteraaneista paalupaikan ovat saavuttaneet muun muassa Vesa-Matti Loiri 63-vuotiaana ja Kari Tapio 62-vuotiaana.

Ennätystä pitää yhä hallussaan Vera Telenius (1912–1991), jonka 72-vuotiaana levyttämä megahitti Miljoona ruusua (1984) kiskoi listakärkeen ja platinamyyntiin samannimisen albumin. Lähelle Teleniuksen kukistamista pääsi kesällä 2004 todellinen yllättäjä, 73-vuotias kuubalainen Omara Portuondo kakkossijalle nousseella Flor de Amor -levyllään.

Keskiviikkona ynnäsin, että Working on a Dream on Springsteenin viides ykkösalbumi Suomessa. Haluatteko kuulla miehen ansioluettelon ahkerasti keikkailemassaan Ruotsinmaassa? Ei se mitään, kerron sen silti. Ykkösiä on kertynyt siellä jo kymmenen, joiden lisäksi kahdeksan muuta on noussut top kolmeen. Sinkkuykkösiä Brucella ei silti ole yhtään.

Pokka kestää mahtisanatkin

Kotiteollisuus antoi näytteen cd-singlen mahdollisuuksista kauppaamalla Mahtisanat-nimistä sellaista niin paljon, että lähes millä tahansa viikolla se olisi noussut listakärkeen. Vaan tälläpä kertaa ei – bändin kotisivullakin kommentoitiin: ”Mut mikä vitun biisi tuo ykkönen on? Never heard.”

Muutama muu lienee tuon biisin kuullut, sillä viiden singleykkösviikkonsa aikana Lady Gagan Poker Face on kiivennyt Music Control -radiolistallakin viidenneksi. Paitsi Kotiteollisuuden myös Waldo’s Peoplen jatkuva takana pitäminen on edellyttänyt tavallista riuskempaa myyntiä, ja Poker Faceä voi jo nyt pitää varteenotettavana ehdokkaana vuoden suurimmaksi hitiksi. Albumipuolellahan alkuvuoden menestyjät eivät juuri loppupeleissä pärjää, mutta biisilataus etenee aika samaa tahtia sesongista toiseen.

The Voicen latauslistatiedotteessa ihmeteltiin, ettei edes euroviisukarsintojen voitto nostanut Lose Controlia ykköseksi, mutta muistakaa ajankohdat. Voittohan ratkesi vain vuorokausi ennen latauslistan deadlinea, joten jos Waldo on hyötyäkseen viisuilusta, se hyöty näkyy kunnolla vasta seuraavassa tilastossa. Silloin myös albumilista kertoo oman versionsa siitä, millainen kansansuosikki meitä Moskovassa edustaa.

Unelma-ajoitus

Working on a Dreamin kirkas ykkössija Suomen albumilistalla tuli tuskin kenellekään yllätyksenä, etenkin kun ajankohta oli niin helppo. Mutta ei Bruce Springsteen näin itsestäänselvä listakunkku ole ollut kuin ajoittain – 34-vuotiseen tilasto-cv:hen mahtuu 14 Top 10 -albumia, joista ”vain” neljä aikaisempaa on yltänyt paalupaikalle (Tunnel of Love, Human Touch, Greatest Hits ja The Rising).

Vaikka Born in the USA (1984) on ÄKT:n myydyimpien ulkomaisten albumien laskelmassa seitsemäntenä, se ei 79-viikkoisen listallaolonsa aikana käynyt kakkossijaa korkeammalla. Se on melkoinen poikkeus tuossa porukassa, sillä seuraavaksi eniten tukkumyyty epäykkönen on vasta sijalla 17 – Abban Arrival (1976). Vastaava kotimainen tilasto ei myötäile viikkolistatapahtumia läheskään yhtä tarkasti.

Vihdoinkin Top 10:ssä, voi todeta Entwinen kohdalla, sillä Painstainedin kaksi edeltäjää saavuttivat sijan 11. Muut tulokkaat ovat erikoistuneet sijoittamaan uuden levynsä kahden aiemman listamerkinnän väliin. Franz Ferdinandin numeroketju on 13–6–10, Reverend Bizarren 36–6–23 ja Damn Seagullsin 40–9–25. Sijan 21 Deathlike Silence on toista kertaa Top 40:ssä, samoin Jodarokin kanssa albumin rapannut Jontti (28).

Sävel tuolta, nimi tuolta

Ainakin se riemu euroviisujen suuresta plagiaattiskandaalista oli, että tuli palautettua mieleen, kuinka ovelan omaperäisesti sävellajeissa seikkaileva biisi Nik Kershaw’n Wouldn’t It Be Good (1984) on. Melkein yhtä ovelasti kuin sen followup-sinkku Dancing Girls. Waldo’s Peoplen Lose Controlissa on vain se pakollinen viisumodulaatio pakollisessa kohdassa.

Lose Control jatkaa Suomen englanninkielisten viisuehdokkaiden aika epäilyttävää perinnettä. Nimittäin se ainoa menestyjä Hard Rock Hallelujah poislukien tarjolla on neljännen kerran peräkkäin esitys, jonka nimeä on ennenkin käytetty hittibiisissä. Muun muassa Missy Elliottin samanniminen sinkku kävi meidän Top 10:ssämme neljä vuotta sitten. Hanna Pakarisen Leave Me Alone (2007) oli tuttu Michael Jacksonin singlen (1989) ansiosta.

Geir Rönningin käyttämä Why (2005) on erityisen suosittu Britanniassa, jossa peräti seitsemän samannimistä on yltänyt Top 10 -hitiksi, pari niistä kahtenakin versiona – esittäjinä muun muassa Annie Lennox, Donny Osmond, Bronski Beat, 3T featuring Michael Jackson, Carly Simon ja naisryhmä Mis-teeq, johon sinkkulistamme nelosena paraikaa komeileva Alesha Dixon tuolloin (2001) kuului.

Jari Sillanpään Takes 2 to Tango (2004) on käytännössä kaima sille Richard Myhillin brittihitille (1978), josta käännettiin Frederikin ohjelmistoon Tuu jo tangoon. Se nousi sekä single- että jukeboxlistallemme vielä samana vuonna.

Nyt sanon tätä kokoelmaksi!

Kannatan nykyistä käytäntöä, että eri esittäjien hiteistä kootut teemattomat äänitteet jätetään pois viralliselta albumilistalta. Niiden menestyksessä tai menestymättömyydessä on harvoin mitään kiinnostavaa. Sen verran olen tarkkaillut, että Suomirokkia- ja Suomipoppia -koosteita ostetaan edelleen. Ulkomaisten hittikimaroiden kysyntä on väsähtänyt ainakin siitä päätellen, että viimeisimmät sellaisille myönnetyt kultalevyt ovat vuodelta 2006 (NRJ Hits, osat 7 ja 8).

Yksi kuitenkin ansaitsee sympatiani: alkuperäinen brittiläinen Now That’s What I Call Music! -jatkumo, josta on runsaan 25 vuoden aikana julkaistu 71 osaa. Aloittaessaan vuonna 1983 se hämmästytti kokoelmiin kyynistyneet popfanit: ei läyhiä jäljitelmä-äänityksiä, ei rujoja editointeja, ei äänentoiston kustannuksella liian täyteen tungettuja vinyylipuoliskoja. Now arvosti hittimusiikkia ja myös sen kuuntelijan käsityskykyä – levyjä ei ole koskaan pilattu niljakkaalla kohderyhmätuuballa, vaan dance, metalli ja aikuispop ovat mahtuneet samaan pakettiin.

Alkujaan kokoelmat olivat 32 biisin tuplavinyylejä, kahdeksan hittiä per poski. Pari viikkoa sitten ensimmäinen Now julkaistiin ensi kertaa cd:nä tv-kampanjan kera, ja se nousi Britannian kokoelmalevylistan kolmoseksi. Mainoksen voi katsoa Now-sivustossa.

Saitti kertoo myös kaikkien tähänastisten Now-tuplien biisilistat, joista voisi tehdä monenlaisia yhteenvetoja. Tyydyin aluksi vain tutkimaan suomalaisen musiikin osuutta ja löysin nämä: osassa 46 Daruden Sandstorm, osassa 47 Daruden Feel the Beat ja osassa 58 The Rasmuksen In the Shadows. Toivottavasti saadaan lisää.